Jep. M'oon valaistunu! En siis silleen valaistunu, mut siis silleen niinku toisella tavalla luminoitunu.
Olin siis tänään seuraamassa Elinan ja Solon toista Agituntia. Jep... NYT mä ymmärrän miksi Elina J. katsoi meitä Nemon kanssa sillo Tokotunneilla niin silleen - miten sen nyt sanois - jotenkin ymmärtävästi, ja toisaalta silleen ettei ymmärtäny. Ymmärsi siis ettei me ymmärretty, muttei ymmärtäny et miksei me ymmärretty.
Asiaan.. Solo, meidän pieni sinttivintiömme, oli tänään - hiukan vajaan vuoden iässä - siis toista kertaa agitunnilla. Päästiin hallin pihaan, niin tyttö tuli muina miehinä autosta ulos, ei puhunut muille koirille juuri pahaa sanaakaan, ja käyskenteli rauhassa mamman vieressä odottelemassa vuoroaan halliin. Okei - tämän minä tiesin, Solkun ja Legon luonne on tuo että ihan kaikille ei tarvitse sanoa mitään jos ollaan mamskun kanssa menossa hommiin. Poikien kanssa olis ollu ... no, vähän eri ääni kellossa?
Sisälle halliin, jossa toisessa päässä edistyneemmät vetivät iloisen kimakalla haukulla omaa agitreeniään. Solkku käyskentelee edelleen mamskun vierellä ja odottelee mitä tuleman pitää. Parit keppitreenit - ja heti kun mamma vain osaa ohjata, niin Solo tekee just niinku pitää. Sama homma putkessa ja hypyissä. Heti kun ohjaus on sen näköistä että ohjataan, eikä vain katsella koiraa ja pelätä että se karkaa, niin Solo tekee just eikä pilkulleen kaiken oikein. Ei hötkyile, ei huuda, ei karkaile - vaan keskittyy tekemään sen mukaan kuin sitä ohjataan. On kiinnostunut nameista ja mamman palkitsevasta äänestä enemmän kuin mistään muusta hallissa tapahtuvasta. Hämmentävää...
Keinulle... Okei, tämä oli uutta. Solo hiukan aristeli alkuun kun keinua kolisteltiin edestakaisin. Mutta namia huiviin joka kolahduksella, ja homma kuitattiin mitättömyyksien sarjaan - tosta ei tartte enää välittää.
Välillä taas treenattiin niitä näitä, ja koko ajan Solo käytännössä seuraa vain ja ainoastaan Elinan liikkeitä ja namikättä. Muut koirat eivät kiinnosta sitä tippaakaan, riippumatta siitä miten hauskaa niillä on - Sololla on omasta mielestään aina hauskempaa mamman kanssa... ku ei vaan kiinnosta muut.
Viimeiseksi suora putki - 160 asteen käännös - hyppy. ElinaJ ohjeistaa ElinaT:n jättämään koiran putken päähän, ja ensin yksin kulkemaan radan läpi ja visualisoimaan kaiken mitä aikoo tehdä koiraa ohjatessaan. Nyt välihuomautuksena siis se, että Solon kanssa ei ole Tokoiltu, ja istua se osaa lähinnä siitä syystä että muuten ei saa kotona ruoka-astialle lupaa. Meikä siis katselee sivusta vähän jännittäen kun mamma jättää Solon putken päähän ja lähtee käymään rataa läpi. Mamsku jotain mumisee vielä matkalla, että "ku ei toi osaa vielä odottaa". Pelkää siis että Solo lähtee omille teilleen. Ja mitä vielä, se tirri istua killittää siellä putken päässä, ja seuraa koko ajan mamman liikkeitä kun mamma käy rataa läpi. Ohjaaja takaisin koiran luokse.. "putki!" ... "hyppy"... "hieeeenohyvähyväTaiiitava!". Solo saa palkkansa, ja taas se käyskentelee siinä mamman lähettyvillä odottelemassa seuraavaa tehtävää.
Okei - minä en tiedä millainen hyvä Agikoira on, pitäisikö sen olla enemmän räjähtävä, vähän tempoilevakin ehkä? Villiori? Vai kuuluuko sen olla tuollainen viilipytty joka tekee itse suorituksen täysillä, ja muuten vain 'oogailee' lähimaastossa sen enempää hötkyilemättä. Ällistyttävä tyttö!
Nyt ymmärrän myös sen, että joku voi oikeasti haluta harrastaa koiran kanssa agia. Siis sehän on Solkun kanssa ihan kivaa,onnistumisen iloa, kiljumista ja silleen. Mutta ymmärrän myös sen, että minä en milloinkaan lähde kummankaan meidän pojan kanssa en tokoon, enkä agikentälle - muuten kuin ihan yksityiskeikalle hupailemaan. Siitä ajatuksesta että minä olisin tuolla tunnilla ollut Nemon tai Kinonkaan kanssa, tulee vain lähinnä hiki.. semmonen hiukan tuskainen hiki. Meidän perheen poikien laji löytyy ennemminkin metsästä jäljeltä, tai kettuputkelta, pojat on oikeasti vahvoja niissä. Ja mistä minä tiedän, voi olla että ne menis agikentälläkin miljoonaa - mun hermot vaan ei kestä sitä niitten alkuun saattamista siinä hommassa.
Kotimatka alkaa aika hiljaisissa merkeissä... Meikä miettii, ja mamma odottaa oikeaa hetkeä... Sitten se tulee - niitti. "Nii.. siitä leijumisesta...?" ... Joo, meikä on ihan hiljaa. Noi tytöt nyt vaan on sellaisella henkisellä levelillä tossa hommassa, että vaikka niitä kehuis kuinka, niin se ei ole leijumista - se jää aina vähän vajaaksi siitä mitä se todellisuus on.
Mut kyl mä silti diggaan näitä äijiäni vähintään yhtä paljon ku noita tyttöjä - mut erilailla.
- papsu -
