Ihan pakko on jakaa kokemuksia eilisestä lääkärireissusta. Jotta se ja koko ruljanssi saisi oikean perspektiivin, tässä hieman enemmän sitä epikriisiäni.
Homman historiahan on se, että olkapäätäni on nyt tutkittu joka suunnasta lähes 1,5 vuotta ja eka kerran olin kolmen viikon leppuutuslomalla sen kanssa edellisvuoden marraskuussa. Kun lepo ei auttanut, hakeuduin työverveyshuoltoon ja sen kautta röntgeniin, ultraan ja fysioterapiaan. Mikään ei ollut kuulemma vialla. Käsittämätöntä lepo- ja rasitussärkyä siinä kuitenkin esiintyi. Kun lopulta isäni 80-vuotissynttärit oli juhlittu, äidilläni todettu polymyalgia saatu kortisonilla aisoihin ja äitini lonkkaleikkauksen jälkeinen elämä alkoi voittaa, hakeuduin ensimmäsitä kertaa 'oikealle lääkärille', Turun parhaalle olkapäihin erikoistuneelle ortopedille viime syyskuussa. Välitön passitushan uusintaröntgeniin ja magneettikuvaan sieltä oli odotettavissa.
Röntgen oli puhdas, mutta magneetissa ilmeni kaksi repeämää ja kysta. Etulabrumin repeämä kiinnitettiin titaaniankkureilla lokakuun lopulla. Toista repeämää ei etsinnöistä huolimatta tähystyksessä löytynyt. Leikkauksen jälkeen käsi oli kannossa 6 viikkoa ja Arcoxiaa ja Panacodia kului aika lailla. Ilmeisesti tuo lääkitys peitti alleen silloiset ja nykyiset oireet, sillä kykenin kahden kuukauden sairausloman jälkeen käymään käden kanssa jo vesijuoksussa ja treenasin voimaliikkeitä kotona. HETI, kun jätin lääkkeet pois ja valmistauduin työelämään paluuseen, säryt alkoivat entistä hurjempina ja liikerata kutistui olemattomaksi. Kättä taaksepäin taivuttaessa tuntuu siltä, kuin joku repisi puukolla olkaa auki edestä.
No, jälleen kerran ortopedin pakeille ja passitus uuteen magneettikuvaan. Eilen siinä olin - ja toivon totisesti sen jäävän lajissaan viimeiseksi. Puolen tunnin kuvasarjojen jälkeen minut nimittäin ruiskutettiin 'täyteen' varjoainetta ja tuohon toimenpiteeseen lähes pyörryin. Valmiiksi kipeään ja tulehtuneeseen niveleen siis ohuella neulalla lisää nestettä ja sen jälkeen väänneltiin kättä, jotta aine pääsisi valumaan riittävästi. Kyyneleet silmistä valuen kömmin takaisin putkeen puoleksi tunniksi. Pukeutuminen tuon toimenpiteen jälkeen onnistui vain ystävällisen hoitajan avustuksella, sillä käsi oli törkeän kipeä. Kun pääsin autolle, tuli vihdoin se itku. Soitin Markolle ja pyysin häntä loppupäiväksi kuskikseni. Aika lailla piti vielä hoitaa papereita eri osoitteisiin ja vanhoja kuvia taas uusille lääkäreille.
Illalla saimme hakea radiologin lausunnon ja itkunsekaisin tuntein sitä lueskelin. Jos edellisestä lausunnosta ymmärsin kolme sanaa (2xrepeämä ja 1xkysta), tästä en ymmärtänyt sitäkään. Tässä parhaita paloja: Bicepsjänteen insertioalueella on rispaa vapaalla reunalla ja samalla kohtaa rustopinnan alla kystistä muutosta ja syvä sublabraalinen rekessi. Posteoperatiivisesti hiukan rustodefektiä glenon etunurkassa porakanavien kohdalla ja laajemmallakin alueella glenon etuosassa. Yläetulabrum vielä lyhyellä matkalla on irti glenon reunasta. Kaputin nivelpinnan reunoilla pienet osteofyytit jo etenkin kaudaalisuuntaan...
No, ehkä meidän seuraava pentu on siis Gleno, niin kivankuuloinen sana se tuolla lausunnossa on. Seuraavaksi avaan siis lääketieteen verkkosanakirjan ja ryhdyn tutkimaan, mikä meni operaatiossa tai toipumisessa vikaan. Ainakin mieltä rauhoitti tieto siitä, että kiinnitetyt ankkurit ovat vielä paikallaan. Niistä ja niiden irtonaisuudesta tuli nimittäin muutamana yönä nähtyä aika villiä unta:)
Tiedän. Tämä on koirablogi. Siksi lyhyestä virsi kaunis (?). Tulevaisuus (toivottavasti jo ensi viikko) näyttää, mikä nykytilanteeseen on paras ratkaisu.
-Elina the Hook-
