Hah Kaisa, osasinpas tuon otsikon:) On oikeastaan allekirjoittaneen lempielokuvan ja lempielokuvaohjaajan Roberto Benignin vuoksi syytäkin osata. Vaikka tätä blogia juuri kielikylvyksi tituleerattiinkin, en tällä kertaa tullut varta vasten puhumaan kielillä:)

Jäi vaan niin hirmuisen hyvä fiilis äskeisestä aamukävelystä 'valkoisten' kanssa, että pitää jakaa se muillekin. Funtsikaa nyt: kello varttia yli 8 aamulla, mittari näyttää varjossa lähemmäs kymmentä astetta, lokit nauravat lahdella ja vierellä kulkee kaksi maailman ihaninta parsonia - vetämättä ja hötkyilemättä. Aivan kuin olisivat nauttineet tilanteesta yhtä paljon kuin minä. Olin kytkenyt mestarit kiinni toisiinsa remmeistään, joten 'ulkoilutusliina' oli aika pitkä. Hötkyilemättä ja riuhtomatta mentiin aina siihen asti, kunnes vastaan tuli kaksi setteriä ja niiden puhelimessä hölpöttävä isäntä. Tuo illuusio rikkoutui jo paljon ennen tämän trion ilmestymistä näköpiiriin, sillä isännän puhelimessa taisi olla harvinaisen huono yhteys, koska kuulin keskustelun jo kaukaa kaislikon takaa.

No, ohitus sujui meidän osalta niin hyvin kuin mahdollista, vaikka toinen settereistä jäikin tietysti seistä törröttämään keskelle polkua. Se tietysti vielä rähähti peräämme ja pitihän Kinon sanoa viimeinen sana. MUTTA - kyllä ottaa oikeasti pattiin sellaiset koiransa kanssa ulkoilevat ihmiset, jotka lukevat vastaantulevaa koirakkoa yhtä huonosti kuin omaa koiraansa ja sen aikeita. Mielestäni omien koirien 'viereenotto' ja kontaktin ylläpito on selkeä viesti vastaantulijalle siitä, että emme aio ryhtyä kanssakäymiseen heidän kanssaan, vaan pyrimme suorittamaan tyylipuhtaan rähinättömän ohituksen. Kaikkein vekkuileimmat omistajat ovat tietysti niitä, jotka antavat koiransa maastoutua keskelle tietä ja ikään kuin vaanivat siinä sitten tiiminä vastaantulijoita. Voi äiti! Oma lukunsa on myös ne, jotka ojanpohjalla vääntävät koiransa kanssa. Kaikkea näkee.

Tarkoitus ei nyt ole herättää mielikuvaa siitä, että Tuliniemen lauma käyttäytyy erityisen upeasti ja esimerkillisesti. Oudoksuttaa vaan se kanssakoiranomistajien hömppäpäisyys, jolla saatetaan yhdellä kohtaamisella tosiaan nollata useiden kuukausien ohitustreenit. Kaikki eivät halua tai koe tarvetta kuulua yhteen suureen ihanaan koiranomistajien perheeseen, jonka jäsenet aina toisensa kohdatessaan vinguttavat flexinsä äärimmilleen ja setvivät sitten sotkuja ja rähinöitä luontopoluilla hiki otsalla.

Tämä oli onneksi vain yksi sattuma ihanan aamuhetken aikana. Tunnin kuljimme ympäri Kaanaanrantaa ja nautimme aamuauringosta ja toisistamme. Ja olen varma, että koiratkin nauttivat minun läsnäolostani, sillä olin taskuun pakannut aika lailla nameja:) Takuuvarmasti yksi tämän kevään ihanimmista hetkistä tuli siis koettua.

Nyt on kummitädillä 'pudotustehtävä' edessään: ihanainen Nelli-tyttönen juhlii huomenna hieman etukäteen syntymäpäiväänsä (4 vuotta, jee!!) ja toiveena on ollut MARJASATEENKAARIPIIRAKKA. Marjat on siis jo pakkasessa ja visio päässä, pitää vaan ryhtyä toimeen. Tässä tuo sankari hieman nuorempana:

Vekkuli tyttö, jota on ihana nähdä taas pitkästä aikaa.

Iltapäivällä toivottavasti selvinnee myös nuo 'Mäntsälän testin' tulokset. Ehkä tämä viikon kestänyt migreeni onkin tuota jännitystä. Eilen sitä tosin sain jo lyötyä tabuilla taka-alalle ja nähtäväksi jää, nostaako se tänään vielä päätään. Juuri nyt on ihmeellisen hyvä olo.

-Euphoric Elina-